Näemme meille erikseen ohjeistetun ostoskeskuksen nimen vain sitä varten rakennettussa 500-vuotiaan puun kokoisessa pylväässä. Jäämme tällä pysäkillä pois, mutta meidän pitäisi päästä toiselle puolelle tietä. Suojateitä ei näy missään ja muistan yhtymäkohdan majapaikkamme kortteliin. Ei tässä kaupungissa kuulu kävellä. Ne jotka erikseen tahtovat tehdä sellaista puuhaa, hyppivät näyttävästi tien yli riskeistä välittämättä.
Ulkopuolen äänenvolyymin kannalta voisimme olla Ideaparkista. Kaksi metriä sisään astumisen emme voisi olla edes Suomessa. Sisääntulokäytävän oikealla puolella näkyy kapean rampin päälle sijoitettuja pöytiä ja tuoleja, joissa istuu rintamasuuntansa puolesta ihmisiä vammaisen näköisissä asennoissa. Heitä ei osaa erottaa toisistaan eikä yhdistää erillisiin ryhmiin. Askeleemme hidastuu, mutta jatkamme peremmälle ja syvämmälle kunnes joku tuntuu huutavan cabaret-esiintyjille GO-merkin. Pään sisällä se tuntui havahtumiselta ja korvissa saatanan kovalta möykältä.
Näen 20 metrin säteellä kolme erilaista ruokapaikkaa, niiden väleissä satoja pöytiä muussa kuin geometrisessa järjestyksessä ja jokainen pöytä varattuna hermostuneen oloisten ihmisten käyttöön. Ihmiset vaihtuvat pöydissä nopeammin kuin ehdin huomata ja tunnen itsekin siirtyväni samaan moodiin, jota voisi kuvailla paniikkikohtausta edeltävänä tilana.
Siinä keho olettaa meidän olevan vapaavalintaisessa viidakossa, jossa olen juuri kohdannut voimieni mittaisen villipedon. Sillä on kehoni tilasto-ohjelman mukaan periaatteellinen mahdollisuus päästää minut päiviltä. Aistini pingoittuvat, adrenaliini alkaa virrata ja sillä hirveimmällä hetkellä voisin tehdä mitä tahansa. Kuten etsiä semisiistin pöydän intialaista pikaruokaa varten.
Juuri hankituista teräsmiehen kyvyistäni on hyötyä, koska meidän täytyy kilpailla pöydistä. Tähän mennessä olemme hävinneet kolme eri pöytää kolmelle tuntemattomalle porukalle. Sen lisäksi olen varma, että pelin säännöt sallivat meidän varaavan pöydän, kun hallussamme on todistusaineistoa oikeudestamme istua pöytiin, joista yhden päällä näyttää olevan pyramidiksi tehty BicMac -kotelokasa kymmenen päällekkäin kasatun tarjoittimen päällä.
Popkultturin mitä missä milloin ts. Alicia Silverstonen Clueless opetti meille, että Yhdysvalloissa ostarit ovat kaikkea sitä mitä keskustat ovat Euroopassa. Ostarilla uusinnetaan kuluttajan roolia hypettämällä "shoppaamista" ja rakentamalla siitä elämästä erillistä ylämaailmaa. Ostarilla koetaan kaikki arkiset tunteet uudestaan toistuvassa fetissilimbossa. Siinä innostusta seuraa kyllästyminen, toivoa seuraa pettymys ja kaiken kruunaa seesteinen hyväksyntä, joka on allegorista arkielämän hyväksynnälle. Ostoskeskuksesta ei koskaan lähdetä rikkaampana vaan köyhempänä, mutta ei se haittaa. Sitä se elämä on.
Kuluttamisen lisäksi ostoskeskuksessa liitytään yhteisöön ja näyttäydytään sille. Ostoskeskus onkin nuorille turvallinen tapa kokeilla yksilöllisiä tyylejä ja tarkkailla yhteisön reagointia niihin. Meille Westchester-ostoskeskuksen ihmismäärä ja kaikki heistä lähtevät viestit ovat vain vähän liikaa. Minä ja Annika yritämme hallita tilanteen kokonaiskuvaa ja kun se ei onnistu, ahdistumme. Minulle shoppailu on aina ollut vähän liian rankkaa S&M -leikkiä enkä mielelläni piiskaa itseäni kovin pitkään.
Meille oltiin kerrottu, että Christchurchissa kaikki tapahtuu ostareilla. Osittain tämä johtuu siitä, että Christchurciin iski maanjäristys vuonna 2011 ja keskusta näyttää sotilaallisesti merkittävältä syyrilaiselta kaupungilta taistelun jälkeen, mutta keskustasta ei ole koskaan ole lähdetty rakentamaan hengailupaikkaa. Ei siihen ole tarvetta, koska ostoskeskuksessa on Christchurchissa asuvan mielestä kaikki mitä "kaupungille lähtevä" tarvitsee. Tätä kulttuuria tukevat käsittämätön kokoiset esikaupunkialueet, jotka on erillään keskustasta. Niihin pääsee parhaiten omalla autolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti