Alueiden välillä on silti huimia eroja ja monessa maassa, kuten Australiassa, valtio määrää poimijoille maksettavan minimihinnan 300 kilon laatikolta. Tänä vuonna se oli 25 dollaria ja sen me myös saimme. Etelä-Amerikassa määrä voi olla murto-osa tästä, vaikka yksittäisestä laatikosta saatavat voitot ovat suuremmat.
Sunnuntai
Meille on kerrottu puhelimessa, että töitä on loputtomasti, mutta kukaan ei tiedä mitä työt ovat ja kuinka paljon niistä maksetaan. Nukkumispaikankin kerrotaan olevan valmiina, mutta sen muoto on salaisuus. Kaikki kuitenkin selviäisi kunhan ensin matkaamme kuusi sataa kilometria Jumalan selkärankaa pitkin myrkyllisten käärmeiden suuntaan.
Hostellin omistaja odottaa meitä aution juna-aseman edessä. Asema toimii nykyään pelkästään bussipysäkkinä. Meistä on outoa, että hostellinpitäjä tulee henkilökohtaisesti auttamaan ja saattamaan asukkaansa perille asti. Itse epäilen aina yksilön motiiveja, mutta luotan sosiaalisen luokkaan ja tässä tapauksessa hostellinomistaja voi olla vain maaseutumaisen vieraanvaraisuuden aito esittäjä.
Laskemme rinkkamme hotellin eteiseen ja saan kuulla lähteväni seuraavana aamuna 6.15 poimimaan appelsiineja. Annika taas korvaa edellisen suomalaisen tytön viinitarhan työntekijänä. Hanskat pitäisi olla appelsiinifarmilla mukana. Informaation tulva loppuu tähän. Sen sijaan meidät saatetaan yksityiseen huoneeseen, koska olemme pari ja huoneen edelliset asukit ovat eronneet viikonlopun aikana ja heidät on siirretty takaisin yhteishuoneisiin. Tunnen heti olevani etuoikeutettu.
Maanantai
Herään 5.30, koska lähtö on 6.15. Aliarvioin usein aamutoimiin käytettävän ajan, koska se puoliksi tyhjä lasi ei halua nousta sängystä. Toinen puoli kävelee hostellin käytävän poikki yhteiskeittiöön yllättävän monen aamupalatavaran kanssa. Matkoila Annikan kanssa olen oppinut syömään kulinaristisesti monipuolisen aamupalan, kun Suomessa tyydyin käytäntöön ja askeettisuuteen. Tässä vaiheessa sana tietää, että farmille pystyisin ottamaan mukaan vain ruokaa, jota voi syödä 40 asteen lämmössä ja muurahaisriskillä. Kuulen myös, että käytettävä vesi on tungettava laukkuihin. Toistaiseksi tuntematon appelsiininkerääjä oli kertonut, että neljä puolentoista litran pulloa on sopiva määrä vettä. Ajattelin hänen vitsailevan, joten otin mukaan yhden puolentoistalitran pullon.
Keittiössä on tilanteeseen tyytynyt, mutta hurskas tunnelma, kun täysin hiljaiset aamutoimiin tottuneet appelsiininpoimijat tekevät pullaleivästä kerroksia marmeladin ja maapähkinävoin avulla. Toiset leivät syödään, toiset otetaan mukaan farmille. Minä ja Annika olemme valmistaneet lisukkeesta ja lihasta koostuvan suomalaisen lounaan, joka edellyttää haarukan lainaamista hostellilta. Otan mukaan myös ylihintaisen proteiinipatukan arvuutellen kauanko työpäivä voi maksimissaan kestää. Muut kertovat, ettei työaikaa voi tietää etukäteen.
Ajamme puoli tuntia huonoa tietä 140km tuntivauhtia paikkaan jota kukaan autossa oleva ei tiedä etukäteen, ei edes kuski. Kyseessä 50-luvun Yhdysvaltain keskilänttä kuuvaavasta elokuvasta tuttu, aavikon keskeltä ilmestyvä loputon plantaasi, jonne kadottaa helposti sivilisaation rippeetkin. Astumme ulos autosta ja joku itsevarman näköinen partaheyyppä ottaa auton peräkontista omituisen kassin ja asettelee sen päälleen tottuneen näköisesti. Muut näyttävät seuraavan esimerkkiä ja minä yritän tehdä samoin. En onnistu ekalla yityksellä ja ensimmäinen laukunlaittaja katsoo minua säälivästi.
Kuulen takaa tulevan traktorin äänen, jonka ratissa on saman elokuvan sarjamurhaaja: lihava, spedesti kaljuuntunut ja rikkinäiseen t-paitaan pukeutunut kokopunainen mies, jonka suu on hassusti ammollaan. Näen miehen kaksi jäljelle jäänyttä hammasta, kun tämä huutaa kaksi lausetta käsittämätöntä aussisokellusta, josta erotan sanat “facking hot ier today, haha”. Ihmiset lähtevät samassa hiljaisuudessa seuraamaan tätä lievästi pelottavaa ammattimiestä.
Edessäni avautuu lukemattomia toisistaan erottuvia polkuja, joihin poimijat astelevat laiskan näköisesti. En vieläkään tiedä mitä täällä tehdään ja miten. Olen luottavainen sen suhteen, että se tullaan kertomaan.
Kuluu noin 20 - 30minuutta ja seisomme illalla tavatun italiaisen kanssa samassa paikassa. Italialainen on osannut tähän mennessä sanoa englanniksi “Hello! From Itaaliaa! ja I picka orange”, joten hiljaisuus sopii meille hyvin. Kuulemme traktorin äänen, joka sekoittuu aiempaa korkeammalta huudettiin aussisokellukseen. En tajua sanaakaan. Traktori tulee lähemmäksi ja nyt kuulena sanat “Get the fuck here”. Tämä oli kai työhönkutsu. Juoksemme pelokkaan oloisina traktorin perään, kun tämä peruuttaa yhdelle poluista.
“So guys If I’m not happy with you in an hour, I’ll send you home right fucking then and then you’ll loose money”. Ahdistunut välittömästi. En ole kuullut edes, mitä täällä tehdään ja saan jo potku-uhkauksen. Farmer ottaa kiinni appelsiinista ja näyttää miten se kierretään pois puusta “We pick evverything. If you don’t, you’ll be sent back to where ever the fuck you came from”.
Tuleva poimijapartnerini Abel tulisi kuvaamaan farmin toimintaa sanoilla “This is horrible” ja itse pystyin keskittymään tilanteen absurdeihin ja irrationaalisiin piirteisiin. “Missä on ne luottamusta ja motivaatiota luovat johtajan sanat, joita voi opiskella johtamisen alla yliopistossa”. Ei sanoja tarvinnut kauaa odottaa: “now pick those fucking oranges you cunts”.
Työn pääosa ei ole erityisen raskasta. Appelsiineja on helppo kerätä ja etureppuni on yllättävän ergonominen. Kuumuus on kuitenkin sietämätöntä. Varjolämpötila nousee yli neljänkymmenen ennen puolta päivää, mutta me joudumme olemaan suurimman osan aikaa suorassa auringonpiasteessa. Olen peittänyt itseni sadetakilla, joka oli lämpötilan kannalta virhe, mutta piikikkäiden oksien kannalta järkevää. Olen juonut kaiken veteni ensimmäisen tunnin aikana enkä uskalla miettiä mitä tapahtuu loppupäivästä.
Appelsiininpoiminnassa käytetään noin nelimetrisiä tikkaita, joita ei saisi Suomessa käyttää ilman, että joku pitää niistä kiinni. Työ edelltytää tikkaiden asettamista puuta vasten, mutta oksien kantokyvystä ei voi koskaan tietää ja tikkailta tiputaan jatkuvasti. Ensimmäisen työpäivän aikana meinasin tippua kymmenisen kertaa 3 - 4 metrin korkeudelta.
Viiden työtunnin jälkeen kello on kaksitoista emmekä ole pitäneet tauon taukoa. Italialainen työkaverini alkaa syömään seisaaltaan marmeladileipää ja lopettaa kolme minuuttia myöhemmin. Pyydän häneltä englanniksi vettä ja saan vastaukseksi kummastuneen ilmeen ja sanan “no”. Itse syön lounaani noin 10 minuutissa ja jatkan töitä. Minua on pyörryttänyt jo tunnin, mutta ehkä se menee ohi.
Seitsemän tunnin työskentelyn jälkeen lähden hakemaan vettä viereiseltä polulta, mutta minkään kokoinen hörppy ei riitä, koska kärsin jo nestehukan oireista. Sitä pahempaa on kuitenkin läkähdyttävän kuumuuden muuttuminen kylmän viiman tuntemuksiksi, jotka muistan liittyneen auringonpistoksen oireisiin. Minun on pakko levätä.
Istun puun alla kolmatta minuuttia kun italialainen huutaa kovaa “no, you steal my money”. Hän osaa sittenkin englantia! Työtä tehdään parityönä ja rahat jaetaan, joten työtahtia ylläpitää molemminpuolinen maskuliinisen luottamuksen ja syyllisyyden yhteys. Tunnen olevani petturi, kun sanon “sorry, I feel sick”. Itailainen ei ymmärrä sanaakaan vaan hokee edellistä lausetta: “you steal my money”. Hänkin näyttää pahoinvoivalta ja pitelee kättään kuin se olisi vahingoittunut. Ehkä siinä on vain kramppi, koska jännetupin tulendukset ovat epäilemättä tässä työssä yleisiä.
En ole pystynyt tekemään kunnolla töitä enää tuntiin, kun katson kelloa. Tunnen välillä paniikin oireita, jotka sekoittuvat tajunnan menetyksen tuntemuksiin. Olemme tehneet töitä 9 tuntia ja edessämme on yksi puoliksi täynnä oleva laatikko ja yksi sivulleen käännetty, jota ei tarvitsisi täyttää. Muut saman hostellin asukkaat ilmestyvät viereisiltä poluilta ja kertovat, että tämä viimeinen laatikko täytettäisiin yhdessä, vaikka vain minä ja parini saisimme siitä korvauksen. Saamme samalla tietää, että farmarin täytyy tuottaa tietty määrä appelsiinilaatikoita joka päivä eikä töitä lopeteta ennen kuin kiintiö on täynnä.
Heittelen appelsiineja puista koriin, koska en jaksa enää laittaa niitä reppuuni. Töitä on tehty yhdeksän ja puoli tuntia, kun lähdemme kotiin. Työparini pitelee kättään. Saamme kuulla, että teimme jonkinlaisen ensikertalaisten ennätyksen saamalla 7 laatikkoa täyteen. Se tarkoittaa, että saamme molemmat 87 dollari eli 59 euroa. Tuntipalkaksamme jää 6,2 euroa, joka tulisi olemaan suurin liksani koko työsuhteeni aikana.
Kaikki istuvat autossa hiljaisina ja tunnen oloni hurskaaksi. Tämä on itsensä paskomisen hyvä puoli. Sen jälkeen voi tuntea ansainneensa omat tarpeensa. Se on armoton klisee, mutta fyysisellä työllä lunastetaan paikka protestanttisen tarpeensiirtäjän taivaassa. Kukaan ei voi tulla sanomaan työpäivän jälkeen, etten saisi avata olutta tai syödä paketillista pekonia. Eivätkä he ikinä tulekaan koska apelsiininpoimijat tuntuvat olevan hostellin työväenluokan sankareita. Vähän hölmöjä tehdessään työtä joka ei kannata, mutta silti varmasti miehiä.
Kerron hostellin omistajalle, että eka päivä oli pienoinen shokki. Hän myhäilee tyytyväisenä ja lausuu kuin isosta kirjasta, että shokki on (miehisen) karaistumisen ehto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti