Suomalaisen päiväkotiasukin ikäinen hahmo kävelee hiekassa laiskalla askelluksella rantatuolejamme kohti. Hieman liian laihan lapsen kasvoilla on samanlainen tyhjä ilme kuin niillä onnettomille, jotka on raahattu aikuisten rapujuhliin ja käsketty olemaan hiljaa. Pojan jalka osuu tuolini selkänojaan, kun hän ojentaa kätensä 10 sentin päähän naamastani. Kädessä on kasa itse tehtyjä rannerenkaita.
“1 dollar, please"
Mielessäni alkaa myllertää. Huomaan, että otan etäisyyttä ja ihmettelen. Mitäs tässä oikein tapahtuu. Yrittääkö lapsi myydä jotain vai kerjääkö hän vain? Miksi lapsi on täällä? Kuka hänet on laittanut tänne? Onko lapsen pakko olla täällä?
Lapsi on vieläkin siinä: “1 dollar please"
Sitten samastun ja tuomitsen. Lapsen ei pitäisi olla täällä. On kauheaa, että lapsi on täällä. Vanhemmat ovat vastuuttomia, kun pakottavat lapsen tänne. Lapsi tulisi ottaa pois vanhemmilta. Lasta täytyy jotenkin auttaa.
Lapsi laskee sekunteja siihen, kun hän on saanut luvan lähteä seuraavan asiakkaan luokse: “please”
Tuomiota seuraa ongelman kieltäminen. En voi auttaa lasta, vaikka tekisin mitä. Ei lapsella ole hätää vaan hän on täällä vanhempiensa kanssa. Lapselle myyminen on vain leikkiä eikä hän kärsi tilanteesta. Lapsi ei tarvitse rahojani vaan hän saa ruokaa muutenkin.
Lapsi pitää kättä kasvojeni edessäi, mutta on lopettanut opetellun lauseen hokemisen.
Kieltämisestä seuraa epätoivo. Millään mitä teen ei ole mitään väliä. Jos ostan lapselta tavaraa, lapsi on täällä huomennakin, jos en osta, käy samoin. Jos annan hänelle rahaa ostamatta jotain, raha menee silti vanhemmille eikä mikään muutu.
Lapsi lähtee eleettömästi pois, mutta hänen takaansa on tulossa jo toinen.
Nyt ei ole jäljellä muuta kuin todellisuuden hyväksyminen. Lapsi on täällä nyt. Voin auttaa lapsen tilannetta rahalla, mutta silläkin on omat huonot puolensa. Kun ostan lapselta tuotteita, murto-osa tuotoista menee lapselle ja hänen perheelleen. Samalla lapsi- ja orjatyöhön perustuva myyntityö saa hyväksyntänsä. Voin näyttää esimerkkiä ja ostaa tuotteita pelkästään aikuisilta, mutta se saattaa vaikeuttaa lapsen tilannetta.
Pirullisten ongelmien edessä ihmisistä tulee yleensä kyynikkoja. Kyynikko näkee asioiden parantamisen mahdottomana, koska yksin on niin hemmetin vaikea muuttaa kaikkea nyt ja heti. Syyllisyyden edessä kyynikon on lopulta pakko ajatella lapsia pienikokoisina tarjoilijarobotteina, joita ei voi käyttää hyväksi tai kohdella kaltoin.
Eppu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti